On rohkeutta kuunnella sydäntään

Long time no see!

Pitkänpitkän hiljaiselon jälkeen olen valmis ilmoittamaan, että olen hengissä! Viime viikot ovat olleet sellaista pohtimisen aikaa, ettei energia ole riittänyt blogikirjoitusten ajattelemiseen. Pohdinta on lähinnä kohdistunut siihen, että minulle tarjottiin töitä eräästä ravintolasta Fuengirolasta. Saatuani tiedon siitä, että heillä olisi minulle töitä tarjolla, olin ihan älyttömän iloinen. Taisin jopa itkeä onnesta ja kädet tärisivät vielä varmaan tunnin puhelun loputtua. Tätä iloisuutta ja onnea kesti aikansa, kunnes yhtäkkiä minuun iski lähdön ahdistus. Kaikki muut tietty olettivat, että olen innoissani lähdössä ja niin yritin itsellenikin uskotella. Tuli sellanen olo, että onhan se lähdettävä kun tälläinen mahdollisuus ja kaikki muutkin olettavat, että lähden.

Yritin viimeiseen asti innostaa pakottaa itseäni lähtemään, mutta kun tuli hetki kun lentolippu olisi pitänyt ostaa, oli pakko avata suu. Oli todella pelottavaa kertoa ajatuksista muille, tuntui jotenkin niin luuserilta kaiken hehkutuksen jälkeen hylätä tälläinen mahdollisuus ja jäädä kotiin. 

Eilen aamulla keräsin rohkeuteni ja sain vihdoin sanottua asiani veljelleni. "Arvaa mitä, musta tuntuu että haluan jäädä Suomeen". Riku tätä hieman ihmetteli ja kyseli, että miksi. Vastasin, ettei vaan tunnu hyvältä lähteä, johon hän tokasi miehekkään yksinkertaisesti "No miksi sä lähtisit jos et halua". Niin. Noin yksinkertaista se on! Ei tuntunut yhtään tyhmältä kun tajusin, että olen saanut noinkin yksinkertaiseen asiaan kulutettua jo toista viikkoa ja käynyt läpi kaikki mahdolliset tulevaisuuden skenaariot ja "mitä jos"- tilanteet. 

Olen sitä mieltä, että pitää elää hetkessä. Pitää tehdä asiat sillä tavalla, kun juuri siinä hetkessä tuntuu hyvältä. Kirjoitin yhteen aikaisempaan postaukseen, että minun elämässäni sydän vie ja järki vikisee ja nyt se tuli taas todistettua. En voi pakottaa itseäni mihinkään mikä ei tunnu hyvältä.

Tavallaan nolottaa myöntää, että jään mielummin Suomeen kun lähden Espanjaan. Toisaalta kuitenkin olen ylpeä siitä, että uskallan kuunnella omaa sydäntäni ja tehdä omat päätökseni miettimättä sitä, mitä muut ajattelee (vaikkakin se vaatii erittäin pitkää pohdintaa :D). Päätös ei todellakaan ollut helppo, mutta se on nyt tehty ja siinä on pysyttävä. 

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

♥ Karolina

Miksi urheilla ilman kilpailua tai kovia tavotteita?

Moikka!

En ole huippu-urheilija, en kilpaile enkä omista elämääni 100% urheilulle. Jätän joskus treenejä välistä ja joskus lähden salilta kotiin kesken treenin jos ei ole fiilistä tai tuntuu että joudun pakottaa kropan väkisin töihin.  

Toisinaan urheilen kolmesti päivässä, rikon rajojani ja suorastaan pursun innosta lähteä salille. 

Urheilu elämässäni tarkoittaa hyvää oloa, itseni haastamista ja tasapainoa.

Mitä järkeä on urheilla, jos ei aio kilpailla tai asettaa selkeitä tavoitteita?

Stressin ja pahan olon purkuun liikunta on varmasti paras keino. Juoksemiseen minulla on kirjaimellisesti viha-rakkaus suhde. Kerran ex poikaystäväni kanssa lenkillä ensimmäiset 15 minuuttia kirosin juoksemisen alimpaan helvettiin, kunnes en enää kestänyt sitä ketutusta jonka juokseminen aiheutti ja yhtäkkiä pysähdyin ja lähdin kävelemään takaisin autolle. (Se oli viimeinen kerta kun lähdimme yhdessä juoksulenkille :DD) Toisinaan taas juokseminen on ainoa asia mistä tulee hyvä olo, esimerkiksi todella vihaisena on ihana lähteä juoksemaan. Siinä kun aikansa pinkoo minkä jaloistaan pääsee viha ikäänkuin haihtuu pois. Eli jos joskus suututat minut ojenna vain lenkkarit niin katsellaan lenkin jälkeen uudestaan. Liikunta yleisestikin lievittää stressiä ja endorfiinit tuottavat mielihyvää ja luulen, että ilman urheilua pääni olisi hajonnut jo useampaan otteeseen!

Yksi hyvä syy urheilemiseen on se, että treenin jälkeen itsevarmuus saa buustia ja peilistä katsoo takaisin Beyonce. Vähän eri fiilis siihen verrattuna, kun on ollut parin päivän tauko ja peilistä katsomisen jälkeen on valmis ilmoittamaan itsensä Rakas sinusta on tullut pullukka- ohjelmaan.

Muistan pari kertaa, kun olen raahautunut salille itku silmässä syystä tai toisesta, ja vielä juoksumatolla lämpätessä on vierähtänyt pari kyyneltä, mutta olen vain laittanut musiikin kovemmalle ja beast moden päälle. Pahan mielen kääntäminen voimaksi takaa loistotreenin ja se hyvä olo tälläisen puristuksen jälkeen on aivan uskomaton. Tulee ihan soturiolo!!

Show 'em love :DD

Se fiilis kun hyvän jalkapäivän jälkeen jalat pettävät alta. Tästä kompuroinnista tulee huomattavasti parempi fiilis kuin siitä, kun jalat pettävät alta muutaman lasillisen jälkeen...

Urheilun harrastajilla kaikilla on varmaan taipumusta masokismiin, sillä lihaskipu seuraavana päivänä on nimensä mukaan KIPUA, mutta samalla ah niin ihanaa. Lempparini on ehdottomasti se, kun penikat ovat jumissa ja niitä hieroessa sattuu niin paljon, mutta samalla tuntuu niin hyvältä. Ehkä siitä kivusta tekee ihanaa myös se, että tietää tehneensä jotain oikein :P

Viimeisenä mutta ei vähäisempänä: ruoka. Myönnän, että välillä ainoa motivaationi salilla on se, että treenin jälkeen saa ruokaa :D Yleisestikin mitä enemmän treenaa sitä enemmän saa/pitää syödä ja sehän sopii kaltaiselleni food loverille!

Liikunnassa mielestäni parasta on se, että sitä voi tehdä niin monella eri tavalla, että jokainen varmasti löytää itselle sopivan tyylin. Toisten kilpaillessa toiset nauttivat hyvinvointiliikunnasta eikä kumpikaan ole toista huonompi. Liikunta jokaisessa muodossa on positiivista ja mielestäni tärkeintä on, että siitä nauttii aidosti!

Liikunnallisin terveisin,

Karolina

5 asiaa jotka tein, joita toivon etten olisi tehnyt

Moikka!

Tiedättekö sen hetken, kun joku tekee jotain niin tyhmää, että ei voi muuta kuin ihmetellä miten tyhmiä ihmiset ovat? Jokaiselle on varmasti itselle käynyt tälläisiä tyhmyyden hetkiä, mutta onneksi niille voi jälkeenpäin nauraa. Viimeviikolla flunssassa keräsin muutaman oman elämäni tähtihetken ja nyt jaan ne teidän kanssanne, enjoy!

1. Tanssin wanhojentanssit vuonna 2014 ja olin jo elokuussa ostanut unelmieni prinsessamekon, jonka vein muistaakseni joulun jälkeen ompelijalle pienennettäväksi. Pienennyksen jälkeen kuitenkin olin vielä laihtunut, joten kun h-hetki oli käsillä, mekko ei vain pysynyt päällä. Ensimmäisissä tansseissa tungin mekkoni rintamukseen sukkia, mutta se osoittautui huonoksi ideaksi, sillä mekko ei pysynyt päällä niistä huolimatta. Toinen yritykseni oli teipata jesarilla puku kiinni ihooni ja hakaneuloilla kavennettua pukua hieman sopivammaksi. Tämäkään ei kuitenkaan riittänyt, vaan viimeinen toivoni oli täyttää rintamus käsipaperilla. Se oli hyvä idea siihen saakka, kunnes talouspaperia alkoi tulla ulos mekon sisältä ja putoilla lattialle, mikä oli hieman noloa... 

Opetus: Älä käytä paperia tissiensuurennukseen

Yhden päivän lihotuskuuri ei myöskään toiminut, yritin nimittäin syödä ihan hirveästi sinä päivänä kun tajusin mekon olevan liian suuri :D

2. Kaikki varmaan ovat nähneet piirretyissä/hauskoissa kotivideoissa, kun jotkut idiootit nuolevat jäistä rautaa ja jäävät kielestään kiinni siihen. Minä voin ylpeänä kertoa kuuluvani näiden idioottien joukkoon. En tiedä mikä päähäni meni, mutta muistan kun joskus ala-aste ikäisenä olin yksin kotona ja sain idean mennä nuolemaan jäistä rautaporttiamme. Kieli jäi siihen aika napakasti kiinni heti ensimmäisellä lipaisulla ja siinä sitä sitten oltiin. Paniikissa selviytymisvaistoni heräsivät ja repäisin kieleni väkisin irti portista "kerran se kirpaisee"- idealla. Todellakin kirpaisi ja puolet kielestäni taisi jäädä kiinni siihen porttiin, mutta hei ainakin tuli todistettua tämä myytti todeksi!

Opetus: Pakkassäällä pidä järki päässä ja kieli suussa.

3. Olin keväällä lähdössä Milanoon viettämään viikonloppua kavereideni kanssa, mutta matka meinasi tyssätä jo lentokentälle, sillä tällä kerralla meni pieleen parikin juttua. Ensinnäkin saavuin kentälle tuntia ennen lennon lähtöä, enkä tuntia ennen boardingia. Ei siinä vielä mitään, vaan olin ilmeisesti laittanut aivoni jo etuajassa lomamoodille, sillä katsoin porttini jostain syystä aivan päin mäntyjä ja lähdin etsimään sitä toisesta päästä kenttää, eivätkä hälytyskelloni soineet vaikka tässä osassa kenttää ei ollut muita matkustajia eikä edes henkilökuntaa. Loppujenlopuksi löysin itseni tyhjästä lähtöaulasta jonka ovet lukkiutuivat takanani. Olin siis jumissa tässä tyhjässä lähtöaulassa, kun lennon lähtöön oli enää parikymmentä minuuttia. Oli siinä varmaan ihmettelemistä miehellä, jolle soitin ovessa olevalla puhelimella ja sönkötin paniikissa espanjaksi, että etsin porttia (joka oli siis aivan toisella puolella kenttää) josta lentoni lähtee ihan pian ja minun on päästävä pois jotta kerkeisin lennolle. Mies avasi minulle ovet ja neuvoi tien portille ja lähdin juoksemaan kentän läpi melkein itku silmässä, olin ihan varma että myöhästyn! Onneksi kuitenkin portille saapuessani siellä oli vielä pitkä jono, joten ehdin kuin ehdinkin paikalle ajoissa!

Opetus: Heitä aivot narikkaan vasta, kun olet sisällä lentokoneessa.

4. En ole ikinä ollut millään tavalla kiinnostunut instrumenteista, mutta yläasteella minusta kuoriutui yllättäen muusikko. Luokkani piti esittää vappuriehassa The Beatlesin Hey Jude- biisi, mutta bändistämme puuttui rumpali ja jouduimme istumaan luokassa niin kauan, että joku ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi. Koska minuutit kuluivat eikä kukaan suostunut tehtävään päätin ottaa one for the team ja alkaa rumpaliksi. Tehtäväni oli soittaa peruskomppia koko biisin ajan, mutta jossain vaiheessa esitystä rytmini sekosi jonka seurauksena laulu hyytyi kiusallisesti ja muistan kun luokkalaiseni alkoivat katselemaan toisiaan "mitäs nyt"- ilmeet kasvoillaan... Onneksi talonmiehemme oli ilmeisesti musiikkimiehiä sillä hän pelasti esityksemme näyttämällä minulle kulisseista oikean rytmin. 

Opetus: Jatkossa jätä soittaminen muille ja keskity itse kuuntelemiseen

5. Päätin jouluna toteuttaa korkkarijuoksun jäisellä juna-asemalla muovipohjaisilla korkokengilläni muutaman alkoholiannoksen nauttineena, ja voitte varmaan kuvitella lopputuloksen. Olimme tyttöjen kanssa lähdössä Helsinkiin baariin ja meille tuli kiire junaan, joten juoksimme puolet matkasta ja aivan viimemetreillä junan ollessa jo asemalla tein pesispelaajan tavoin mahasyöksyn laiturille, josta kuitenkin taistelijana pinkaisin samointein pystyyn ja sisään junaan. Junassa huomasimme, että kämmenestäni vuosi runsaasti verta junan lattialle, joten bileiltani päättyi Peijaksen sairaalaan tikattavaksi... Toivoin vähän erilaista päätöstä illalle, mutta ainakin tästä illasta jäi arpi muistoksi kämmeneen ja illasta todellakin tuli unohtumaton!

Opetus: Korkkarijuoksu kuuluu kesään, ei talveen jäiselle junanlaiturille

Vähän harmitti, että ilta loppui lyhyeen mutta onneksi jo sairaalan odotushuoneessa meitä nauratti kaverini kanssa koko tilanne! 

Onneksi virheistä oppii!

-Karolina